Jotenkin ollut pitkän aikaa hirveän kova tarve kirjoittaa, mutta jostain syystä en osannut etsiä tietäni tänne...Viimeisin kirjoitukseni reilu kuukausi sitten ja nyt olen asunut tässä uudessa kotossani 2 ja puoli kuukautta. Päivät kuluu, rytmi on kääntynyt pikkasen päälaelleen eli valvon öisin ja nukun päivisin. Mä oon siis sairauslomalla vielä kevään ja sit tarkoitus elokuussa jatkaa opiskeluja. Kesäksi en kyllä mene töihin, joten s-lomana jatkunee sekin; mä tarvitsen kaikki voimavarat syksyyn ja opiskeluun.
Intia. Mä haluan vihdoin päästä sinne. Nyt mä tajusin, että ehkä mun saumani vois olla keväällä, jos ei Marko ole lusimassa ja asiat sen puoleen kunnossa. Mä haluaisin mennä sinne äiti Amman Ashramiin, mutta mä haluaisin mennä myös ylipäänsä Intiaan, ehken nyt kuitenkaan sinne Goalle ellei se olis ainoa vaihtoehto. Pitää siis jatkaa miettimistä ja suunnittelua. En haluais enää odottaa, että sitten joskus...Mitä, jos en oo enää sitten joskus? Tää on kaikki niin uutta mulle, että mä voin niinkuin oikeesti miettiä jotain mitä MÄ haluaisin todella tehdä.
Eläminen. Mä elän jossain ihme välitilassa, jälleen kerran, tai mä en saa kosketusta jotenkaan nyt siihen olennaiseen. Tai kai mä välillä saankin, mut välillä tuntuu, että mä vaan lillun. Tapasin facebookissa yhden mielenkiintoisen nuorukaisen, josta käytän nimeä Cobainin jälkeläinen, koska se on ihan samannäköinen; voi oikeesti olla sen poika. Mä oon käynyt sen kanssa mielenkiintoisia keskusteluja, mikä on ollut tosi virkistävää, koska a) mulla ei oo sen ikäisiä miespuolisia kavereita tai tuttuja, b) se on jotenkin ihan järjettömän mielenkiintoinen ihminen aivoituksineen. Pakko myöntää, että JOS mä olisin tavannut nuorena moisen kaverin niin olisin koukahtanut samantien. Sitten mä mietin sitäkin, että olenko mä jotenkin taantunut tässä, kun alkoi uusi elämänvaihe? Voi olla, mutta en mä tiedä onko sillä sinänsä mitään väliä. Tuntuu kuin mä etsisin vimmatusti jotain, mutten tiedä mitä. Monet asiat on ihan kuin uusia, kun on elänyt tietyssä elämäntavassa niin kauan.
Tilanne on outo sikälikin, että mä oon paljon yksin kotona, paitsi Hennahan kun ei käy koulua niin oon sen kanssa enemmän, mutta Ahto on paljon Markon luona. Pinjaa en oo nyt nähnyt moneen päivään, se on ollut kaverinsa luona. On ikävä ja haluaisin nähdä sen mahdollisimman pian. Mä elin niin tunteella siinä perheenäitinä, että jokseenkin outoa, kun en olekaan enää sitä niin tiiviisti, mikä toki on myös ihanaa, koska mä oon päässyt tekemään omia juttujani, esim.käymään keikoilla yms. Elämä just nyt tuntuu jotenkin hassulta. Risteys? Ehkä, mutta odotan innolla tulevaa kevättä, koska tunnen nyt jo oloni niin vapaaksi ja se on loppujen lopuksi se, mitä mä haluan ja oon aina halunnut: olla vapaa. Vaikka oliskin avioliitossa tai suhteessa niin silti pitäis voida olla vapaa, mä en ollut ja siksi mä meinasin tukehtua. Mutta onneksi en tukehtunut. Välillä haukoin henkeä ja luulin ehkä kuolevani, mutta se jäi onneksi vain luuloksi.
Mä kyseenalaistan kovasti omaa äitinä olemistani, vaikka mä olisin valmis kuolemaan lasten takia, mikä ei tietenkään ole kuin vertauskuva sikäli, että kukaan ei voi hyötyä siitä, että antaisi henkensä toisen puolesta. Eli se ei oikeasti ole mahdollista, mutta noin tunnetasolla se tuntuu siltä. Lapseni, jotka on varmaan opettaneet mua enemmän kuin mä ikinä niitä, ovat tässä paletissa ne päävärit. Mä luin aikoinani sitä Kahlil Gibranin runoa Lapset eivät ole sinun lapisasi, josta varmaan olen maininnutkin ja suutuin oikein, koska en voinut tajuta, että miten niin eivät ole minun: ovathan ne minun. Kyllä, olen heidät synnyttänyt, mutta en millään tavoin omista heitä. Se on ehkä opetuksista suurin, minkä olen lapsiltani saanut: he ovat rakastaneet minua tällaisena, maailman parhaana äitinään, ilman mitään ehtoja ja antaneet minulle syyn elää ja sitä kautta olen löytänyt sitä syytä elää myös itsestäni.
Henna joutuu koulukotiin, tai mitä ne nykyään onkaan, koska se ei käy koulua. Naulakallioon mahdollisesti, joka on siis Mellunmäessä, helmikuun alussa varmaan. Ei ehkä ole mun vika, mutta ollapa tuntematta syyllisyyttä...Noup, ei onnistu ainakaan multa. Mutta keksinpähän siihenkin hyvän teorian, kun meidän lapset ei oo mitään innokkaimpia koulunkävijöitä: niissä asuu pieni anarkisti, joka ei suoriltaan alistu systeemiin. Mä en tietääkseni koskaan oo ollut mikään punkkari, mutta nyt kun mä oon tossa facessakin kattonut noita juttuja, niin onhan tää aikamoinen systeemi, mihin meidän opetetaan ja mieluiten niin, että ei kyseenalaisteta asioita. Aikamoista kusetusteatteria tää maailma tuntuu olevan isoilta osin. Mä oon eniten kuitenkin ylpeä siitä, että mun lapset on fiksuja ja ne on empaattisia ja niillä on tunneälyä. Tai en mä tiedä oonko mä ylpeä, eihän se mun ansiota oo, mutta olen onnellinen siitä. Tietysti se, että miten tässä maailmassa pärjää, jos ei käy kouluja? Onhan niitä tarinoita, vaikka minkälaisia, mutta tärkeintähän on kuitenkin se, että ne pärjää. Ja toisaalta mulla on vankka usko siihen, että kyllä ne pärjää. En usko, että itsestänikään on elämään niin, että käyn töissä niinkuin normaali ihmiset (mitä se sitten onkaan, mutta oletetusti normaalit), koska mun voimavarat on rajallisemmat kuin monen muun. Joskus koin siitä hirveästi syyllisyyttä ja huonommuutta, mutta en enää. Olen hyväksynyt sen, olen tällainen ja that's it. Se ei tarkoita, ettenkö ihmisenä pyrkisi parempaan, mutta tässä iässä kuitenkin myös tietää jo asioita, mistä ei vielä nuorena osannut edes kuvitella.
Intia. Mä haluan vihdoin päästä sinne. Nyt mä tajusin, että ehkä mun saumani vois olla keväällä, jos ei Marko ole lusimassa ja asiat sen puoleen kunnossa. Mä haluaisin mennä sinne äiti Amman Ashramiin, mutta mä haluaisin mennä myös ylipäänsä Intiaan, ehken nyt kuitenkaan sinne Goalle ellei se olis ainoa vaihtoehto. Pitää siis jatkaa miettimistä ja suunnittelua. En haluais enää odottaa, että sitten joskus...Mitä, jos en oo enää sitten joskus? Tää on kaikki niin uutta mulle, että mä voin niinkuin oikeesti miettiä jotain mitä MÄ haluaisin todella tehdä.
Eläminen. Mä elän jossain ihme välitilassa, jälleen kerran, tai mä en saa kosketusta jotenkaan nyt siihen olennaiseen. Tai kai mä välillä saankin, mut välillä tuntuu, että mä vaan lillun. Tapasin facebookissa yhden mielenkiintoisen nuorukaisen, josta käytän nimeä Cobainin jälkeläinen, koska se on ihan samannäköinen; voi oikeesti olla sen poika. Mä oon käynyt sen kanssa mielenkiintoisia keskusteluja, mikä on ollut tosi virkistävää, koska a) mulla ei oo sen ikäisiä miespuolisia kavereita tai tuttuja, b) se on jotenkin ihan järjettömän mielenkiintoinen ihminen aivoituksineen. Pakko myöntää, että JOS mä olisin tavannut nuorena moisen kaverin niin olisin koukahtanut samantien. Sitten mä mietin sitäkin, että olenko mä jotenkin taantunut tässä, kun alkoi uusi elämänvaihe? Voi olla, mutta en mä tiedä onko sillä sinänsä mitään väliä. Tuntuu kuin mä etsisin vimmatusti jotain, mutten tiedä mitä. Monet asiat on ihan kuin uusia, kun on elänyt tietyssä elämäntavassa niin kauan.
Tilanne on outo sikälikin, että mä oon paljon yksin kotona, paitsi Hennahan kun ei käy koulua niin oon sen kanssa enemmän, mutta Ahto on paljon Markon luona. Pinjaa en oo nyt nähnyt moneen päivään, se on ollut kaverinsa luona. On ikävä ja haluaisin nähdä sen mahdollisimman pian. Mä elin niin tunteella siinä perheenäitinä, että jokseenkin outoa, kun en olekaan enää sitä niin tiiviisti, mikä toki on myös ihanaa, koska mä oon päässyt tekemään omia juttujani, esim.käymään keikoilla yms. Elämä just nyt tuntuu jotenkin hassulta. Risteys? Ehkä, mutta odotan innolla tulevaa kevättä, koska tunnen nyt jo oloni niin vapaaksi ja se on loppujen lopuksi se, mitä mä haluan ja oon aina halunnut: olla vapaa. Vaikka oliskin avioliitossa tai suhteessa niin silti pitäis voida olla vapaa, mä en ollut ja siksi mä meinasin tukehtua. Mutta onneksi en tukehtunut. Välillä haukoin henkeä ja luulin ehkä kuolevani, mutta se jäi onneksi vain luuloksi.
Mä kyseenalaistan kovasti omaa äitinä olemistani, vaikka mä olisin valmis kuolemaan lasten takia, mikä ei tietenkään ole kuin vertauskuva sikäli, että kukaan ei voi hyötyä siitä, että antaisi henkensä toisen puolesta. Eli se ei oikeasti ole mahdollista, mutta noin tunnetasolla se tuntuu siltä. Lapseni, jotka on varmaan opettaneet mua enemmän kuin mä ikinä niitä, ovat tässä paletissa ne päävärit. Mä luin aikoinani sitä Kahlil Gibranin runoa Lapset eivät ole sinun lapisasi, josta varmaan olen maininnutkin ja suutuin oikein, koska en voinut tajuta, että miten niin eivät ole minun: ovathan ne minun. Kyllä, olen heidät synnyttänyt, mutta en millään tavoin omista heitä. Se on ehkä opetuksista suurin, minkä olen lapsiltani saanut: he ovat rakastaneet minua tällaisena, maailman parhaana äitinään, ilman mitään ehtoja ja antaneet minulle syyn elää ja sitä kautta olen löytänyt sitä syytä elää myös itsestäni.
Henna joutuu koulukotiin, tai mitä ne nykyään onkaan, koska se ei käy koulua. Naulakallioon mahdollisesti, joka on siis Mellunmäessä, helmikuun alussa varmaan. Ei ehkä ole mun vika, mutta ollapa tuntematta syyllisyyttä...Noup, ei onnistu ainakaan multa. Mutta keksinpähän siihenkin hyvän teorian, kun meidän lapset ei oo mitään innokkaimpia koulunkävijöitä: niissä asuu pieni anarkisti, joka ei suoriltaan alistu systeemiin. Mä en tietääkseni koskaan oo ollut mikään punkkari, mutta nyt kun mä oon tossa facessakin kattonut noita juttuja, niin onhan tää aikamoinen systeemi, mihin meidän opetetaan ja mieluiten niin, että ei kyseenalaisteta asioita. Aikamoista kusetusteatteria tää maailma tuntuu olevan isoilta osin. Mä oon eniten kuitenkin ylpeä siitä, että mun lapset on fiksuja ja ne on empaattisia ja niillä on tunneälyä. Tai en mä tiedä oonko mä ylpeä, eihän se mun ansiota oo, mutta olen onnellinen siitä. Tietysti se, että miten tässä maailmassa pärjää, jos ei käy kouluja? Onhan niitä tarinoita, vaikka minkälaisia, mutta tärkeintähän on kuitenkin se, että ne pärjää. Ja toisaalta mulla on vankka usko siihen, että kyllä ne pärjää. En usko, että itsestänikään on elämään niin, että käyn töissä niinkuin normaali ihmiset (mitä se sitten onkaan, mutta oletetusti normaalit), koska mun voimavarat on rajallisemmat kuin monen muun. Joskus koin siitä hirveästi syyllisyyttä ja huonommuutta, mutta en enää. Olen hyväksynyt sen, olen tällainen ja that's it. Se ei tarkoita, ettenkö ihmisenä pyrkisi parempaan, mutta tässä iässä kuitenkin myös tietää jo asioita, mistä ei vielä nuorena osannut edes kuvitella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti