Perjantain twiittimyrsky

Taas tuli tarve kirjoittaa, kun täällä höperöidyn hissukseen neljän seinän sisällä. Tuli vähän takapakkia ton flunssan kanssa, mutta eiköhän se tästä, kun maltan vielä hetken...

Eilen oli tosiaan facebookin ja twitterin avulla mahdollisuus pommittaa Japania ja sen eri instansseja delfiinien teurastuksesta, jota on kovasti nyt muutenkin nostettu ihmisten tietoisuuteen ympäri maailmaa. Se pienen albinodelfun emo teki itsemurhan, kun siltä riistettiin tuo poikanen. Delfiini on ainoa eläin, joka osaa tehdä itsemurhan: se vain lakkaa hengittämästä eli kyse on hyvin hyvin älykkäästä eläimestä. Delfiini on mun voimaeläin. En ole koskaan livenä niitä nähnyt enkä delfinaarioissa halua nähdäkään eli Suomessa yksi tapa on boikotoida Särkäniemeä, koska siellä on delfinaario ja sitä yritetään nyt saada sulkemaan ovensa. Toki siihen liittyy paljon problematiikkaa siellä olevien delfiinien osalta, mutta pääasia lienee, ettei toiminta jatkuisi. 

Mä oon ollut joskus sirkuksessa ja kerran kai tivolissa ja mä en pidä niistä. Olin aika nuori silloin, mutta mua jotenkin ahdisti se, kun ne eläimet joutui pienessä tilassa tekemään jotain temppuja, mitä ne ei todellakaan luonnollisissa olosuhteissa tekis. Toki se voi olla ihan piristävääkin, mutta en oikein tiedä mille eläinlajille? Tekeekö koirat mielellään temppuja? Makupalojen tähden ilmeisesti, kissat nyt hyppelehtii mitä ihmeellisimpiä kuvioita, mutta ihan omiin tarkoituksiinsa. 

No niin eli toi twiittaus oli ihan hauskaa: mä en oo twitteriä kauheesti harrastanut, mutta se tili mulla oli (sielläkin) luotuna, joten sitten vaan ohjeiden mukaisin hashtageja pommitin menemään. Niitä oli 89 yhteensä ja mä sen vähän yli tunnin aikana sain 129 twiittiä eli copy paste ja twiittaus. Mutta se oli kivaa ja tuntui, että voi tehdä EDES jotain. Se uutisoitiin eri puolilla maailmaa ja aktivismi jatkuu tietenkin edelleenkin. Suosittelen lämpimästi katsomaan elokuvan The Cove, joka on aikamoinen shokkiherätys asiasta, josta itse en sitä ennen tiennyt yhtään mitään. No se tästä aiheesta :)

Ja takaisin kotimaahan: kannabiksen dekriminalisointi on herättänyt laajaa keskustelua, jotka siitä vain uskaltavat puhua. Mä en tajua oikeesti: miksi siitä on Suomessa NIIN vaikea puhua ihan järjellisesti? Tää ei oo nyt mitenkään muuten mun sydämen asia, mutta kantani taisin jo kertoakin: lähinnä toi kyvyttömyys puhua jopa yhteiskunnallisella tasolla on varsin kummallista. Ihan tietoiskumaisena laitan tähän tänään Valviran sivuilta hakemani tiedon alkoholin kulutuksesta viime vuodelta: "Alkoholijuomien tilastoitu kulutus oli viime vuonna 42 miljoonaa litraa absoluuttialkoholia. Asukasta kohden laskettuna tämä on 7,7 litraa. Tilastojen mukaan kulutus väheni edelliseen vuoteen verrattuna 5 prosenttia. Todellisuudessa väheneminen jäi pienemmäksi."
 Aika järjetön määrä, kun huomioidaan kuinka paljon Suomessa on ihmisiä, jotka eivät juo yhtään tai jotka juovat todella paljon vähemmän. Ja tuossa luvussa on kyseessä siis puhdas etanoli eli sitä kun lähdetään laimentamaan niin määrät litroissa kasvaa. Olin itse aika järkyttynyt noista luvuista. Toivottavasti keskutelu tästäkin jatkuu rakentavassa hengessä, vaikka en oikeesti tiedä onko se edes mahdollista.

Ensi viikolla meillä on siis tutustumiskäynti Naulakallion Kuuselaan. Se vähän ahdistaa, koska vääjäämättömästi myös siten Hennan lähtö konkretisoituu enkä tiedä mitä sitten tapahtuu. Oma toiveeni on, että Henna saisi apua siihen, että pääsisi kouluun takaisin kiinni ja ehkäpä vielä motivoituisi kunnolla...wishfull thinking...Maybe :)

 Joka tapauksessa muutos on iso ja raskaskin, varmasti meille kaikille. Tuli muuten mieleen, että eilen tuli tasan vuosi siitä kiireellisestä sijoituksesta, mikä romahdutti koko siihen astisen elämän aika säleiksi. En halua muistella sitä, mutta päivämäärä tuli mieleen. Outoa muutenkin, kun perhekoko niinsanotusti on pienentynyt viidestä kolmeen ja nyt se pienenee vielä kolmesta kahteen. Hassua, kun tuntuu, että vähän aika sitten lapset oli pieniä ja oikeastaan silloin koko mun maailma, nyt on ollut jo joitakin vuosia itsenäistymistä tai vähintäänkin irtiottoa. Siitä tulee mieleen se Gibranin runo sekä Hectorin biisi Jatkuvuus, Queenin Show must go on myöskin. Niin se elämä menee, aika rientää, joskus paljon nopeammin, kuin tahtoisin. 

Katsoin tänään Areenalta Inhimillisen tekijän Rintasyövästä, jossa yhdellä naisista oli ollut jo neljä kertaa rintasyöpä. Ei sitä voi tajuta edes ajatuksen tasolla: neljäs kerta kuulee sen musertavan uutisen. Huh. Siinä oli puhetta myös siitä harhasta, että niin kuin itsellänikin, monilla on semmoinen käsitys, että rintasyöpää hoidetaan nykyään niin hyvin, että sehän on piece of cake, ikäänkuin. Mutta ei se ole. On ihmisiä, joilla se tosiaan uusii tai joilla hoidot eivät auta yms. Eli ne helposti unohtuu, kun on se käsitys, että rintasyöpä on ns.kevytsyöpä. Kannattaa katsoa, jos suinkin kiinnostaa. 

Nyt kun mulla on toi sekava lankakasa tossa lattialla, mä ajattelin aloittaa virkkauksella. Selvittelen sitä kasaa kyllä lisää huomenna, mä oon sitä yhden kerran purkanut ja ehkä se näyttää pahemmalta hommalta sit loppujen lopuksi mitä se onkaan. Toivotaan niin. Mulla on itse asiassa vieläkin tallella semmoinen viininpunainen villapuseron etu-ja takakappale, jotka olen ihan itse kutonut siis varmaan joskus kahdenkympin tienoilla, mutta hihoihin asti en päässyt. En halunnut kuitenkaan sitä hävittää, koska työ on "keskeneräinen"; saiskohan sillä jonkun ennätysen rikottua, jos kutois hihat ja tekis valmiiksi?? Ehkä maailman nopein tai jotain...No joo, tykkään siitä väristä ja siihen voisi tehdä vaikka erivärisetkin hihat. Tosin mulle se ei enää mahdu, koska olin puolet kaposempi silloin, mutta ehkä sen vois jollekin antaa. Tai ehkä mä mietin sitä sitten, KUN (ei jos vaan kun) mä saan sen kokonaan valmiiksi. Mun neulovat ystävät vois vaikka vähän ideoida mun kanssa sitä ;)

Olis muuten kiva tietää seuraatteko te jotain blogeja netissä?? Mä en oikeastaan säännöllisesti lue muuta kuin sitä Kemikaalicocktailia, jota kirjoittaa Noora Schringel (tms) ja on pitänyt jo vuosia blogia. Se käsittelee kaikkia aiheita asiallisesti ja ammattitaidolla, mm.ruokaa, kosmetiikkaa, vaatteita yms.mutta luomujuttuja. Niin ja toinen mitä tulee luettua on Antti Heikkilän blogi. Sen vastaanotolla olis joskus tosi kiva päästä käymään. 
Anttihan on kehittänyt sen Pellinki-dieetin, joka on ilmeisen toimiva. Mä muuten ennen luulin, että dieetti tarkoittaa nimenomaan laihdutuskuuria tms.lyhytaikaista juttua, mutta se tarkoittaa elämäntapamuutosta. Kaisa Jaakkolan kirja Hormonidieetti on mulla nyt siskolta lainassa ja se on hirmu mielenkiintoinen. Selkokieltä ja paljon uusia juttuja, ilmeisen totuudellinen myöskin, jossa kirjoittaja tietää todella paljon mistä kirjoittaa. Josta tulikin mieleeni se mun oma kirjan kirjoitus, my dream <3 Mun ongelma on aikatauluttomuus. Mun on hirveän vaikea tehdä asioita aikataulun mukaan tai vaikka olisin miettinyt jotain juttua niin jos mua ei sit huvitakaan niin en tee. En pakota itseäni oikeastaan lainkaan. Tästä tais ollakin jo puhetta :)

 To do list-sehän mun kannattaa tehdä, sen avulla mä saan tehtyä, kun siihen ei mitään kelloaikoja lyödä...Hyvä idea, en turhaan siis kirjoittanut tätä silmät ristissä, kun oivalsin vanhan hyvän keinon...hah. Noh, mä oon täysin unohtanut moisen ja juuri nyt se tuntuukin oikein oivalliselta. En mä sitä nyt kyllä tee, kello on 04.10 eli taidan mennä unten ihmemaahan, hyvää yötä <3

Mikä maa, mikä valuutta??

Mä oon joskus miettinyt, että pitäiskö alkaa kirjoittamaan jotain yleismaailmallisia aiheita eikä tämmösiä henkilökohtaisia juttuja; niitäkin vois olla mielenkiintoista pohdiskella...Kaikenlaisia ilmiöitä ja asioita. Niinkuin nyt toi kannabiksen dekriminalisointi: olen laittanut nimeni sinne aloitteeseen, koska musta on ihan järjetöntä, että kotikasvatus omaan käyttöön on rikollista toimintaa. Uskon, että meillä on täällä niin paljon enemmän tarvetta niin poliisilla kun oikeustuomioistuimellakin, keskittyä vakavampiin huumausainerikoksiin ja muihin rikoksiin tietysti. Kotikasvatus: se EI vahingoita ketään. 
Mä en itse semmoisesta oo kiinnostunut enkä polta, mutta mä oon pohtinut tota asiaa mitä se tarkoittais Suomen kaltaisessa maassa, missä alkoholi, joka on niin paljon pahempi myrkky. Mitä tapahtuisi?? Mediassa on ollut aika järjettömiä ja perusteettomia väitteitä mm.siitä, että väkivaltatilastot lisääntyisivät, ai kuinka niin??? Käsittääkseni väkivallan tekijät, varsinkin henkirikoksia (tappo ym) on yleensä alkoholin vaikutuksen alaisena. Asiaa on tietysti hyvä miettiä ilman vertausta alkholiinkin, mutta en mä sitä nyt tässä ala enempää jauhamaan :D Mun yleisen tason pohdinta oli siis tässä nyt tällä erää. Aa paitsi yksi lisäys, olen kasvattanut Markon kanssa yhden Cannabis Sativan, joka kasvoi oikein hyvin, mutta ennen kuin se edes kerkisi kukkia, Marko halus pistää sen päreiksi...Älkää kysykö miksi, se oli joku pilleristinen hetken mielenhäiriö.

 Sen verran vielä aiheessa jatkan..Tossa kannabiskeskustelussa on paljon näkökulmia, mitä pitäis miettiä, enkä jaksa uskoa, että Suomessa se menee läpi. Subutex ja metadon on ihan jopa nykyään ns.pakollisia päihdehoitomuotoja, ei suinkaan se, että ihminen raitistuisi kokonaan. Ihan käsittämätöntä päihdepolitiikkaa, samoin kuin kaikkea muutakin politiikkaa voi pitää täällä ihan jo vinksahtaneena. Tai multa puuttuu joku palikka päästä, musta tuntuu, että kaikkia nurinkurisia päätöksiä tehdään esim.Guggenheim, miljoonia kymmeniä maksava puisto ja sitten perusjutuista supistetaan koko ajan, mistä ei synny edes isoja säästöjä ja mistä ajan kanssa tulee kuitenkin kalliita laskuja. Minkä taakseen jättää, sen eestään löytää...HALOO!!! Onks valoo, no ei oo, no pistä päälle...

Sekava olo menneestä viikosta. Olen ollut kipeänä ja se vähän rassaa. Mä oon niin huono sairastamaan, sit äkkiä menee psyykekin huonoon kuntoon ja sitten taas sukelletaan ja syvälle. Päällimäisenä tulee mieleen se, että Henna täytti eilen 15v ja tänään tuli ilmoitus, että sille on tarjottu paikkaa Helsingin Naulakalliosta, Kuusela-osastolta. Tutustuminen on ens viikon torstaina. Meillä on vähän negatiivinen kuva Naulakalliosta ja siksi mua ehkä myös huolettaa enemmän koko asia. Henna totesi itsekin, että jos siellä on jotain kauheita tyyppejä niin hän lähtee samantien karkuun...No, paikasta saa kyllä fiiliksiä kun siellä käy, joten sen mukaan, mutta jos se tuntuu ihan kauheelta niin sitten pitää miettiä mikä on seuraava vaihtoehto. Tod.näk.Helsingin ulkopuolella, koska täällä ei ole koulukoteja. Lohjalla on Outamo, mutta sekin on ainakin old schoolin mukaan semmonen konnakoulu. Miten ihmeessä tää tilanne on nyt tämmöiseksi mennyt??? Sitten Ahto-poika, joka ei ole kovin motivoitunut myöskään koulunkäyntiin, on vasta neljännellä ja jää mahdollisesti luokalle. No, asia kerrallaan; mä en pysty nyt miettimään, muuten hajoo pää.

Ei mulla oo vastauksia, mulla on vaan hirveesti syyllisyyttä ja ahdistusta. Sitten kun mä oon kipeenä fyysisesti niin mä hukun aika helposti noihin tuntemuksiin, mutta ONNEKSI mulla on NIIN ihania Ystäviä, että ne saa mut kyllä aika helposti ja nopeasti takas pinnalle. Ne uppelukset ei kestä enää nykyään niin kauaa, mutta se johtuu kyllä siitäkin, että ulkopuolelta tuleva paine puuttuu eli kukaan ei säksätä mulle tässä korvan juuressa miten mä oon tehnyt kaikki päin helvettiä ja kaiken lisäksi mä oon vielä kieroin ihmisistä, valehtelevakin...No kyllä mä sen tiedän, että ne ei pidä paikkaansa, mutta siinä vaiheessa kun happi on huono, ne porautuu aika nopeesti tonne jonnekin ja sitten ei enää välttämättä oo reaaliteetit samanlailla hallussa kuin normaalisti. Toki onneksi sitten mä keksin kyllä siihenkin keinoja, kirjoittamisen ja musiikin kuuntelun, se auttaa aina, jos on mahdollista puhua asiasta jollekin. Se ulkopuolinen kontakti, jossa joku sanoo, että älä uppoa, toi ei ole totta. Mutta nyt mä en tiedä miksi mä tota rupesin miettimään: tulee mieleen semmoiset monen päivän syvien vesien sukellukset, kun olisin halunnut vaan nukkua. Onneksi ne on takanapäin!!!

Mä oon aika turta nyt, ehkä viisainta mennä nukkumaan. Pinjakin tuli mun luokse ja silloin mulla on paras olo, kun kaikki kolme on täällä <3 Hyvää yötä :)

Mietteitä mm.vanhemmuudesta

Tuumailin tossa tänään vanhemmuutta. Eräässä facebook-ryhmässä oli puhetta siitä ja aloin miettimään miten olen itse toiminut vanhempana. Siis mähän en ole ollut mikään auktoritäärinen tai tiukka, en edes johdonmukainen, mutta rakkautta multa ei ole puuttunut. Mun on vaikea herättää nukkuvaa ihmistä: se on vaan jotenkin niin ilkeetä, kun toinen on unessa niin mennä sit herättämään sitä, jos se vaikka just näkee jotain ihanaa unta. Varsinkaan nukkuvaa lasta. Saati sitten pimeällä ja kylmällä, Suomessa. Mä tiedä miten toi liittyy mihinkään, mutta ehkä se tuli tosta lepsuudesta mieleen, jo:sta mulle on sanottu. Ainoa moite, mitä olen itse kuullut omasta vanhemmuudestani. Mutta semmonen mun kasvatustyylikin on ollut, en mä osaa pakottaa ihmisiä; yritän saada niitä tajuamaan itse miksi joku asia on hyväksi. En nyt tarkoita mitään pientä lasta, joka on pakko joskus ottaa tiukkaan syliotteeseen tai antaa jäädä rauhoittumaan uhmakohtauksessaan. 

Lapset on hirmu älykkäitä ja viisaita, mua on aina harmittanut joidenkin vanhempien tai yleensä ihmisten ajattelu, että ei ne mitään tajua, ne on vaan lapsia. Lapset ne vasta tajuaakin: niillä pelaa ne taidot mitkä aikuisena monelta unohtuu. Se kaikkein oleellisin. Rakastamisen taito, olemisen ja juuri siinä hetkessä olemisen taito. Rehellisyys. Avoimuus. Asioita, joita mä arvostan ja siksi lapset ovat ihania. Elämisen riemu. Luovuus. Ilo. Into. Aitous. Mihin ne katoaa aikuisella? Kauheesti sääntöjä mitä saa tehdä ja mitä ei, miten pitää käyttäytyä ja mikä on sopivaa. Leikipä joskus mielikuvalla, että me elettäis kaikki niinkuin lapset, ei siten, että kukaan ei olisi aikuinen eikä vastuussa mistään, vaan ihan muuten: elettäis niinkuin lapset. Mentäis nukkumaan silloin kun nukuttaa. Syötäis silloin kun on nälkä eikä myöhemmin. Juotais kun on jano eikä niin, että on niin kiire, ettei kerkeä. Ja kesällä ah mikä ihanuus, pullahtaa selin nurmikolle ja nauraa kilpaa auringon kanssa. Sitä voi kuvitella, vaikka se ei todellista olekaan. Alkaa hymyilyttämään, elämä.

 Meillä pinnalla nyt tietenkin noi kouluasiat, koska Henna ei koulua käy eikä Ahtokaan oikein vieläkään tajua, että miksi ei vois mieluummin saada leikkiä (tai just nyt ehkä pelata) mieluummin kun käydä koulua. Meillä ei ole ollut mitään vaatimuksia koulun suhteen, muuta kuin, että sitä käydään. Toki olen yrittänyt kannustaa ja huolehtia että läksyt on tehty yms., mutta en ole koskaan vaatinut, että jostain kokeesta pitää saada joku tietty arvosana tai seuraa mahdollisesti sanktio, jos ei tule. Mä en vaan osaa toimia niin. Se taas on johtanut siihen oivallukseen, että mun on vaikea vaatia ihmisiltä mitään. Mä koen itseni hieman vammaiseksi, no tunne-elämän sairaushan mulla on, mutta jotenkin...

Kunnianhimoa mulla ei ole ollut koskaan, eikä kilpailunhalua. Ei vaan ole enkä ymmärrä miksi pitäisi olla. Se on vaan jotenkin niin epäoleellista. Kunnianhimoa sinänsä saisi olla ainakin vähän, ehkä? Mä olin hyvä koulussa, sain helposti hyvät numerot, yo-paperit on C:n, mutta melkein lukematta eli jos olisin kovasti jaksanut/viitsinyt/halunnut, olisin saanut paremmat tekemällä vähän enemmän töitä lukemisen suhteen. Mutta en tehnyt ja aina mulle se C on riittänyt, en mä pidä edes yo-hattua vappuisin. En  vietä vappua, mutta en pitäis muutenkaan; en tiedä miksi pitäisin. Mä en osaa arvottaa ihmisiä tittelin tai koulutuksen mukaan. Huomasin tuolla STM:ssä sen, että toisille ihmisille se on hirmu tärkeää, mm.mun entiselle esimiehelle. Mä en ymmärrä, mä en vaan tajua sitä. On hyvä, että ihmiset opiskelee ammatin tai kuka mitäkin, mutta mulle on ihan sama onko joku ekonomi tai siivooja, vai siistijöitäkö ne nykyisin on. Eihän ihmisarvo riipu mitenkään siitä miten on kouluttatutunut. Eikä kaikilla ole samanarvoisia mahdollisuuksia opiskella, vaikka ehkä haluaisivatkin: on mentävä töihin, jotta saa tienattua rahaa. Enkä tarkoita, ettei niin voi tehdä vaan lähinnä omaa kantaani  ja käyttäytymistäni. Mua ei kyllä koskaan kauheesti kannustettu mihinkään eikä varsinkaan kilpailemaan, kun en harrastanut mitään. Silloin ulkoiltiin niin paljon ulkona eikä meillä olis ollut varaa siihen.

Lapset on saaneet kokeilla harrastuksia, eniten niitä on ollut Pinjalla: tanssipohjaisia aika paljon, rytmistä voimistelua, taitoluistelua, cheerleadingia ja sirkuskoulua. Mä oon ollut tyytyväinen, että on ollut joku harrastus ja on kokeillut eri lajeja, mutta kyllähän varsinkin taitoluistelu (se oli pisin harrastus), rytminen voimistelu ja cheerleading on niin kilpailuhenkisiä lajeja, että treenit on äkkiä monena kertana viikossa ja siihen kaikki muu päälle. Mä aina ajattelin, että koulu on tärkeämpi. Enkä toki olis kyllä jaksanutkaan sellasta rumbaa, että joka toinen ilta jäähallilla tai jossain treeneissä. Ei siinä mitään,
toisille on perheen yhteinen juttu ja varmasti ihan kivakin, jos se on luontevaa ja mukavaa. 
Henna harrasti taitoluistelua ja rytmistä voimistelua. Cheerleadingia mä harasin vastaan, koska mä tiesin, että Henna olis siinä niin hyvä, että se otettais heti sinne missä treenataan jo useita kertoja viikossa. Hmm..teinkö mä väärin? Ehkä. Tosiasiassa meillä ei olis ollut varaa semmoiseen harrastukseen eikä resursseja. No se kortti jäi katsomatta, mutta en mä ota siitä syyllisyyttä, koska elämäntilanne oli se mikä oli eikä mulla olis millään riittänyt voimavarat, ei mitenkään. Ehkä mun kuitenkin täytyy pyytää Hennalta anteeksi, koska se olis kovasti halunnut sitä.
 Ahto harrasti vajaa kolme vuotta fudista. Sitä olis pystynyt vielä kustantamaankin, mutta sitten tuli tilanne, että kun mä olin yksin se, joka kuskas sitä niin mä en jaksanut enää. Ahtolle selitin sitä kyllä monta kertaa ja se tuntuu kyllä pahalle, mutta kun aloitin opiskelun, ei mulla ollut voimia mihinkään muuhun kun nippanappa sen kodin pyöritykseen siinä ohessa. Positiivisena asiana voin todeta, että onneksi on ollut edes jonkin verran harrastusta ja toki muuten olin suht aktiivinen lasten kanssa. Pinjan kanssa eniten, kun hän oli esikoinen, mutta kyllä Hennan ja Ahtonkin; toki tytöistä oli jo seuraa sitten toisilleenkin ja niitä valokuvia mä rakastan katsella missä he leikkivät yhdessä milloin mitäkin. Villasukat jalkaan ja matto rullalle, olivat taitoluistelijoita. Barbiet ja nuket, Hennalla varsinkin, se raahas aina jotain kärryä, jossa kuskas vauvaa. 

Mulla on aina ollut lapsiini hirveän voimakas rakkaus (niinkuin useimmilla äideillä on) ja se oli jo valmiina kun he syntyivät; mulle oli luonnollista, että musta tulee äiti ja onnekseni musta tuli kolmen ihanan lapsen äiti. Jotkut uskoo, että lapset valitsee vanhempansa? Joskus mä en olis voinut edes ajatella asiaa, mutta nyt kun tarkemmin mietin; olen oppinut hirveästi lapsiltani. He ovat olleet sellaisia, että olen heidät jaksanut hoitaa. Tyytyväisiä, iloisia ja hyväluontoisia (enkä tarkoita, että mitään pyhimyslapsia, samanlailla uhma-ja murkkuiät kuin muillakin), joista mä olen saanut hirveästi voimaa itselleni. Voisko sillä olla joku tarkoitus? Mene ja tiedä, yksi mahtavimpia lausahduksia on elokuvassa Heinähattu & Vilttitossu: Aikuiset eivät ikinä opi mitään, jos lapset on aina vaan kilttejä :) Ja se on totta. Lasten ei kuulu olla aina kilttejä. Mutta mä olin. Mä oon miettinyt sitä paljon, että mistä se tulee: mun luonteestako? Oonko mä kiltti? No ainakaan mä en pidä yhtään siitä, että toisille aiheutuu pahaa mieltä tai harmia ja olin jo lapsena kovin empaattinen. Koska ei mua kukaan pakottanut olemaan kiltti tai että olis ollut pakko olla kiltti, kun vanhemmilla olis ollut päihdeongelma eikä muuten olis selvinnyt itse. Ei mitään sellaista. Mä vaan olin. Mä olin mä. Mutta se ei oo mikään vaan. Ei kenenkään kohdalla. Mulle kiltteydestä tuli ongelma: mä en tuntenut kuuluvani joukkoon, koska olin lisäksi kovin herkkä ja ujo. Musta tuntui, että mä oon jostain ihan muualta. Se muuttui kaikki huonoksi oloksi mua itseäni vastaan. Masennus on sisäänpäin kääntynyttä vihaa. Niin mä uskon. En mä toki lapsena enkä nuorena kokenut, että mä olisin vihannut itseäni, mutta mä en ymmärtänyt ja sitä mä vihasin. Kun mä en tiennyt, että miksen mä oo samanlainen kun kaikki mun kaverit. No eihän mun olis pitänyt ollakaan, mutta se toi esille vaan sen, että mussa oli jotain mitä en hyväksynyt. Mä luulin, että mua ei hyväksytty; myöhemmin siis, semmoisena kun mä oon. Mutta se olin minä itse, joka en hyväksynyt itseäni. 

Lapset on eheyttäneet mua rakkaudella ja kasvattaneet sillä samalla. Ne on opettaneet myös paljon kaikkea muuta kaikella muulla tavoin. Valitettavaa sanoa, mutta ilman mun lapsia mä en varmaan olis tällä hetkellä enää elossa. Ei sillä, että mun sitä tarttis miettiä mutta kunhan totesin. Mä totesin sen tossa matkan varrella monta kertaa. Nyt meidän, enhän mä niitä yksin ole tehnyt enkä kasvattanut, rakkauden hedelmät ovat jo isoja: Ahto 10, Henna täyttää keskiviikkona 15 ja Pinja on 18v. Ja edelleen ne opettaa mulle asioita, monilla eri tavoilla ja mä toivon, että mä olisin pystynyt opettamaan tai antamaan niille edes murto-osan siitä mitä olen heiltä saanut. Mun pallerot ovat aarteita.

Päivä tai pari elämästä

Jotenkin ollut pitkän aikaa hirveän kova tarve kirjoittaa, mutta jostain syystä en osannut etsiä tietäni tänne...Viimeisin kirjoitukseni reilu kuukausi sitten ja nyt olen asunut tässä uudessa kotossani 2 ja puoli kuukautta. Päivät kuluu, rytmi on kääntynyt pikkasen päälaelleen eli valvon öisin ja nukun päivisin. Mä oon siis sairauslomalla vielä kevään ja sit tarkoitus elokuussa jatkaa opiskeluja. Kesäksi en kyllä mene töihin, joten s-lomana jatkunee sekin; mä tarvitsen kaikki voimavarat syksyyn ja opiskeluun.

Intia. Mä haluan vihdoin päästä sinne. Nyt mä tajusin, että ehkä mun saumani vois olla keväällä, jos ei Marko ole lusimassa ja asiat sen puoleen kunnossa. Mä haluaisin mennä sinne äiti Amman Ashramiin, mutta mä haluaisin mennä myös ylipäänsä Intiaan, ehken nyt kuitenkaan sinne Goalle ellei se olis ainoa vaihtoehto. Pitää siis jatkaa miettimistä ja suunnittelua. En haluais enää odottaa, että sitten joskus...Mitä, jos en oo enää sitten joskus? Tää on kaikki niin uutta mulle, että mä voin niinkuin oikeesti miettiä jotain mitä MÄ haluaisin todella tehdä.

Eläminen. Mä elän jossain ihme välitilassa, jälleen kerran, tai mä en saa kosketusta jotenkaan nyt siihen olennaiseen. Tai kai mä välillä saankin, mut välillä tuntuu, että mä vaan lillun. Tapasin facebookissa yhden mielenkiintoisen nuorukaisen, josta käytän nimeä Cobainin jälkeläinen, koska se on ihan samannäköinen; voi oikeesti olla sen poika. Mä oon käynyt sen kanssa mielenkiintoisia keskusteluja, mikä on ollut tosi virkistävää, koska a) mulla ei oo sen ikäisiä miespuolisia kavereita tai tuttuja, b) se on jotenkin ihan järjettömän mielenkiintoinen ihminen aivoituksineen. Pakko myöntää, että JOS mä olisin tavannut nuorena moisen kaverin niin olisin koukahtanut samantien. Sitten mä mietin sitäkin, että olenko mä jotenkin taantunut tässä, kun alkoi uusi elämänvaihe? Voi olla, mutta en mä tiedä onko sillä sinänsä mitään väliä. Tuntuu kuin mä etsisin vimmatusti jotain, mutten tiedä mitä. Monet asiat on ihan kuin uusia, kun on elänyt tietyssä elämäntavassa niin kauan.

Tilanne on outo sikälikin, että mä oon paljon yksin kotona, paitsi Hennahan kun ei käy koulua niin oon sen kanssa enemmän, mutta Ahto on paljon Markon luona. Pinjaa en oo nyt nähnyt moneen päivään, se on ollut kaverinsa luona. On ikävä ja haluaisin nähdä sen mahdollisimman pian. Mä elin niin tunteella siinä perheenäitinä, että jokseenkin outoa, kun en olekaan enää sitä niin tiiviisti, mikä toki on myös ihanaa, koska mä oon päässyt tekemään omia juttujani, esim.käymään keikoilla yms. Elämä just nyt tuntuu jotenkin hassulta. Risteys? Ehkä, mutta odotan innolla tulevaa kevättä, koska tunnen nyt jo oloni niin vapaaksi ja se on loppujen lopuksi se, mitä mä haluan ja oon aina halunnut: olla vapaa. Vaikka oliskin avioliitossa tai suhteessa niin silti pitäis voida olla vapaa, mä en ollut ja siksi mä meinasin tukehtua. Mutta onneksi en tukehtunut. Välillä haukoin henkeä ja luulin ehkä kuolevani, mutta se jäi onneksi vain luuloksi. 

Mä kyseenalaistan kovasti omaa äitinä olemistani, vaikka mä olisin valmis kuolemaan lasten takia, mikä ei tietenkään ole kuin vertauskuva sikäli, että kukaan ei voi hyötyä siitä, että antaisi henkensä toisen puolesta. Eli se ei oikeasti ole mahdollista, mutta noin tunnetasolla se tuntuu siltä. Lapseni, jotka on varmaan opettaneet mua enemmän kuin mä ikinä niitä, ovat tässä paletissa ne päävärit. Mä luin aikoinani sitä Kahlil Gibranin runoa Lapset eivät ole sinun lapisasi, josta varmaan olen maininnutkin ja suutuin oikein, koska en voinut tajuta, että miten niin eivät ole minun: ovathan ne minun. Kyllä, olen heidät synnyttänyt, mutta en millään tavoin omista heitä. Se on ehkä opetuksista suurin, minkä olen lapsiltani saanut: he ovat rakastaneet minua tällaisena, maailman parhaana äitinään, ilman mitään ehtoja ja antaneet minulle syyn elää ja sitä kautta olen löytänyt sitä syytä elää myös itsestäni. 

Henna joutuu koulukotiin, tai mitä ne nykyään onkaan, koska se ei käy koulua. Naulakallioon mahdollisesti, joka on siis Mellunmäessä, helmikuun alussa varmaan. Ei ehkä ole mun  vika, mutta ollapa tuntematta syyllisyyttä...Noup, ei onnistu ainakaan multa. Mutta keksinpähän siihenkin hyvän teorian, kun meidän lapset ei oo mitään innokkaimpia koulunkävijöitä: niissä asuu pieni anarkisti, joka ei suoriltaan alistu systeemiin. Mä en tietääkseni koskaan oo ollut mikään punkkari, mutta nyt kun mä oon tossa facessakin kattonut noita juttuja, niin onhan tää aikamoinen systeemi, mihin meidän opetetaan ja mieluiten niin, että ei kyseenalaisteta asioita. Aikamoista kusetusteatteria tää maailma tuntuu olevan isoilta osin. Mä oon eniten kuitenkin ylpeä siitä, että mun lapset on fiksuja ja ne on empaattisia ja niillä on tunneälyä. Tai en mä tiedä oonko mä ylpeä, eihän se mun ansiota oo, mutta olen onnellinen siitä. Tietysti se, että miten tässä maailmassa pärjää, jos ei käy kouluja? Onhan niitä tarinoita, vaikka minkälaisia, mutta tärkeintähän on kuitenkin se, että ne pärjää. Ja toisaalta mulla on vankka usko siihen, että kyllä ne pärjää. En usko, että itsestänikään on elämään niin, että käyn töissä niinkuin normaali ihmiset (mitä se sitten onkaan, mutta oletetusti normaalit), koska mun voimavarat on rajallisemmat kuin monen muun. Joskus koin siitä hirveästi syyllisyyttä ja huonommuutta, mutta en enää. Olen hyväksynyt sen, olen tällainen ja that's it. Se ei tarkoita, ettenkö ihmisenä pyrkisi parempaan, mutta tässä iässä kuitenkin myös tietää jo asioita, mistä ei vielä nuorena osannut edes kuvitella.