Kuukausi vaihtui kuin huomaamatta, tänään on siis helmikuun 1.Toivon, että tää flunssamainen olotilakierre loppuis, suunnitteilla olis mennä avantoon ens vkolla. En oo koko talvena uinut, leikkaus oli lokakuun alussa, joten veteen en olis varmaan saanut lupaakaan mennä ihan heti.
Rinnat on parantuneet, tosin ne olis voineet jäädä vähän kiinteämmäksi :D Nythän ne on jo varmaan siinä muodossaan mihin ne jääkin, kauniita arpia vain koristeena. Ei ne arvet mua häiritse, rasvailen niitä jonkun verran Synchrolla ja aika haalistanee niitä myöskin. Toki, kun helposti unohdan, että mulla on mitään syöpää ollutkaan niin se tulee kyllä mieleen, kun näen arvet.
Katsoin tossa Inhimillisen tekijän Rintasyövästä ja se oli aika herättävä sikäli, että siinä puhuttiin ns.kevytsyövästä. Eli koska rintasyövän tutkimusta ja hoitoa rahoitetaan tosi paljon, on selllainen mielikuva, että se olis jotenkin "helposti" hoidettavissa ja siitä kyllä paranee. Niinhän se ei suinkaan aina ole. Ohjelmassa haastateltiin naista, jolla oli neljännen kerran rintasyöpä.
Se pisti miettimään, että MITEN ihmeessä sitä voi ottaa vastaan sen saman asian niin monta kertaa? Ensimmäinen kerta on aina ensimmäinen, joka asiassa, mutta sen jälkeen tiedät mitä tuleman pitää, joten asia on tietenkin erilainen kokemus. Se pisti miettimään myös jälleen kerran sitä miten hauras elämä onkaan.
Mä ajattelin tehdä terapiassa aarrekartan. Sitäkin mä oon haaveillut tekeväni jo kakskyt vuotta sitten, mutta ehkä sen aika on sitten vasta nyt. Olettaen, että kaikki tapahtuu oikealla ajallaan ja tarkoituksella. Löysin oheisen linkin, jos jotakuta kiinnostaa: http://www.nicehouse.fi/omahuone/elamanvo/aarre.htm
Ensin on vaan tarkasteltava itseään syvästi ja mietittävä mistä oikeasti unelmoi. Sitä miettimään sitten :) Mulla on kova tarve päästä eteenpäin ja kurotella kohti unelmia <3
Hmm..tällä viikolla tosiaan käytiin Hennan ja Markon kanssa siellä Naulakalliossa; olin positiivisesti yllättynyt, sillä mulla oli aika negatiivinen käsitys paikasta. Työntekijät sanoivat kyllä itsekin, että 90-luvulla paikka oli tosiaan pahempi ja muuttunut niistä ajoista kovasti. Hennan tuleva omahoitaja oli paikalla, samoin osastosta vastaava mies ja tietysti meidän lastensuojelutyötekijä. Kävimme katsomassa Hennan tulevaa huonetta ja osastoa muutenkin. Kovin samanikäisen oloista porukkaa siellä oli: kolme tyttöä siinä alkoivat ruokailemaan. Henna sai valita huoneeseensa yhden seinämaalin värin, kun se on käytönjäljiltä vähän reikäinen ja tarkoitus on, että nuori saa tehdä huoneesta mahdollisimman kodikkaan ja omannäköisensä.
Luin jostain kirjoituksen, missä todettiin, että sijaiskodit ja laitokset voivat hyvin ja se on kyllä totta: heille maksetaan aika paljon jo yhdestä lapsesta. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, niin semmoisiakin ihmisiä ja paikkoja on, jotka tekevät sitä ihan rahasyistä. Ja tuo on ihan faktatieto luotettavasta lähteestä, ei mikään lehtikirjoitus ilta-sanomista tai kuulopuhe jostain. Noh, mä nyt joka tapauksessa haluan uskoa siihen, että koska Naulakallio on vanha laitos niin sillä on paikkansa tarpeeseen. Itse asiassa mä olin torstaina helpottunut sen käynnin jälkeen, mulle tuli semmonen luottamus, että kaikki kyllä järjestyy ja Hennalla on nyt hyvä keino saada elämänsä järjestykseen.
Vanhempien tehtävähän se olis, mutta olenpa joutunut myöntämään oman kyvyttömyyteni, mikä ei ole maailman helpointa kaiken eletyn elämän jälkeen, koska kyseessä on kuitenkin tärkeimmästä asiasta: lapsesta. Ja mulle selkiytyi mun tehtävä sillä aikaa: laitan kaiken tarmoni nyt Ahtoon ja siihen, että hän saisi motivaatiota itselleen. Kysyin eräänää päivänä Ahtolta, että onko hän miettinyt miksikä haluaisi isona niin vastaus kuului, että enpä oikein kun ei musta kuitenkaan tuu mitään.
Olin aika järkyttynyt. En edes ole tajunnut, että Ahto ajattelis itsestään noin. Sanoin heti, että tommoset ajatukset pitää häätää pois; asia ei ole totta ja susta voi tulla mitä vaan (en nyt tarkoita epärealiteettisesti) ja siksi on tärkeää käydä peruskoulu ja siitä sitten vaikka ammattikouluun. Autojen suunnittelu ja autojen tekijä hän kuulema haluaa olla. Loppuviikko meni Ahton kohdalla tosi hyvin, hän meni reippaasti kouluun sairastamisen jälkeen ja teki tosi hyvin läksyt, eilen kaikki annetut matematiikan tehtävät, joita on siis ylimääräisiä, koska on sen verran muita jäljessä. Väistämättä mietin, että mikä tän kaiken tarkoitus on...
Se on helpompi ymmärtää, kun se koskee itseä, mutta sitten kun siinä on lapset niin se tuntuu paljon vaikeammalta. Mutta kuten olen joskus todennut, lapset on opettaneet mulle miljoona kertaa enemmän kuin mä ikinä niille. Se mistä mä olen ylpeä, on se, että kaikilla kolmella lapsella on sydän paikallaan ja ne ymmärtää paljon asioita. Myös huumorintajua löytyy mikä on äärettömän tärkeää. Esimerkki eiliseltä, että juttelin Pinjan kanssa puhelimessa ja sanoin sitten, että muista sitten, että ei essoja...Olivat siis baariin menossa. Joo äiti, en vedä essoja :D Vähän rankempaa huumoria, vaikka ei patologeja ollakaan. No, en tiedä tajusitteko pointtia, mutta kuitenkin :)
Nyt toivotan hyvää yötä, vielä olis ollut asiaakin, mutta ehkä huomenna sitten :)
Rinnat on parantuneet, tosin ne olis voineet jäädä vähän kiinteämmäksi :D Nythän ne on jo varmaan siinä muodossaan mihin ne jääkin, kauniita arpia vain koristeena. Ei ne arvet mua häiritse, rasvailen niitä jonkun verran Synchrolla ja aika haalistanee niitä myöskin. Toki, kun helposti unohdan, että mulla on mitään syöpää ollutkaan niin se tulee kyllä mieleen, kun näen arvet.
Katsoin tossa Inhimillisen tekijän Rintasyövästä ja se oli aika herättävä sikäli, että siinä puhuttiin ns.kevytsyövästä. Eli koska rintasyövän tutkimusta ja hoitoa rahoitetaan tosi paljon, on selllainen mielikuva, että se olis jotenkin "helposti" hoidettavissa ja siitä kyllä paranee. Niinhän se ei suinkaan aina ole. Ohjelmassa haastateltiin naista, jolla oli neljännen kerran rintasyöpä.
Se pisti miettimään, että MITEN ihmeessä sitä voi ottaa vastaan sen saman asian niin monta kertaa? Ensimmäinen kerta on aina ensimmäinen, joka asiassa, mutta sen jälkeen tiedät mitä tuleman pitää, joten asia on tietenkin erilainen kokemus. Se pisti miettimään myös jälleen kerran sitä miten hauras elämä onkaan.
Mä ajattelin tehdä terapiassa aarrekartan. Sitäkin mä oon haaveillut tekeväni jo kakskyt vuotta sitten, mutta ehkä sen aika on sitten vasta nyt. Olettaen, että kaikki tapahtuu oikealla ajallaan ja tarkoituksella. Löysin oheisen linkin, jos jotakuta kiinnostaa: http://www.nicehouse.fi/omahuone/elamanvo/aarre.htm
Ensin on vaan tarkasteltava itseään syvästi ja mietittävä mistä oikeasti unelmoi. Sitä miettimään sitten :) Mulla on kova tarve päästä eteenpäin ja kurotella kohti unelmia <3
Hmm..tällä viikolla tosiaan käytiin Hennan ja Markon kanssa siellä Naulakalliossa; olin positiivisesti yllättynyt, sillä mulla oli aika negatiivinen käsitys paikasta. Työntekijät sanoivat kyllä itsekin, että 90-luvulla paikka oli tosiaan pahempi ja muuttunut niistä ajoista kovasti. Hennan tuleva omahoitaja oli paikalla, samoin osastosta vastaava mies ja tietysti meidän lastensuojelutyötekijä. Kävimme katsomassa Hennan tulevaa huonetta ja osastoa muutenkin. Kovin samanikäisen oloista porukkaa siellä oli: kolme tyttöä siinä alkoivat ruokailemaan. Henna sai valita huoneeseensa yhden seinämaalin värin, kun se on käytönjäljiltä vähän reikäinen ja tarkoitus on, että nuori saa tehdä huoneesta mahdollisimman kodikkaan ja omannäköisensä.
Luin jostain kirjoituksen, missä todettiin, että sijaiskodit ja laitokset voivat hyvin ja se on kyllä totta: heille maksetaan aika paljon jo yhdestä lapsesta. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, niin semmoisiakin ihmisiä ja paikkoja on, jotka tekevät sitä ihan rahasyistä. Ja tuo on ihan faktatieto luotettavasta lähteestä, ei mikään lehtikirjoitus ilta-sanomista tai kuulopuhe jostain. Noh, mä nyt joka tapauksessa haluan uskoa siihen, että koska Naulakallio on vanha laitos niin sillä on paikkansa tarpeeseen. Itse asiassa mä olin torstaina helpottunut sen käynnin jälkeen, mulle tuli semmonen luottamus, että kaikki kyllä järjestyy ja Hennalla on nyt hyvä keino saada elämänsä järjestykseen.
Vanhempien tehtävähän se olis, mutta olenpa joutunut myöntämään oman kyvyttömyyteni, mikä ei ole maailman helpointa kaiken eletyn elämän jälkeen, koska kyseessä on kuitenkin tärkeimmästä asiasta: lapsesta. Ja mulle selkiytyi mun tehtävä sillä aikaa: laitan kaiken tarmoni nyt Ahtoon ja siihen, että hän saisi motivaatiota itselleen. Kysyin eräänää päivänä Ahtolta, että onko hän miettinyt miksikä haluaisi isona niin vastaus kuului, että enpä oikein kun ei musta kuitenkaan tuu mitään.
Olin aika järkyttynyt. En edes ole tajunnut, että Ahto ajattelis itsestään noin. Sanoin heti, että tommoset ajatukset pitää häätää pois; asia ei ole totta ja susta voi tulla mitä vaan (en nyt tarkoita epärealiteettisesti) ja siksi on tärkeää käydä peruskoulu ja siitä sitten vaikka ammattikouluun. Autojen suunnittelu ja autojen tekijä hän kuulema haluaa olla. Loppuviikko meni Ahton kohdalla tosi hyvin, hän meni reippaasti kouluun sairastamisen jälkeen ja teki tosi hyvin läksyt, eilen kaikki annetut matematiikan tehtävät, joita on siis ylimääräisiä, koska on sen verran muita jäljessä. Väistämättä mietin, että mikä tän kaiken tarkoitus on...
Se on helpompi ymmärtää, kun se koskee itseä, mutta sitten kun siinä on lapset niin se tuntuu paljon vaikeammalta. Mutta kuten olen joskus todennut, lapset on opettaneet mulle miljoona kertaa enemmän kuin mä ikinä niille. Se mistä mä olen ylpeä, on se, että kaikilla kolmella lapsella on sydän paikallaan ja ne ymmärtää paljon asioita. Myös huumorintajua löytyy mikä on äärettömän tärkeää. Esimerkki eiliseltä, että juttelin Pinjan kanssa puhelimessa ja sanoin sitten, että muista sitten, että ei essoja...Olivat siis baariin menossa. Joo äiti, en vedä essoja :D Vähän rankempaa huumoria, vaikka ei patologeja ollakaan. No, en tiedä tajusitteko pointtia, mutta kuitenkin :)
Nyt toivotan hyvää yötä, vielä olis ollut asiaakin, mutta ehkä huomenna sitten :)
