Tuumailin tossa tänään vanhemmuutta. Eräässä facebook-ryhmässä oli puhetta siitä ja aloin miettimään miten olen itse toiminut vanhempana. Siis mähän en ole ollut mikään auktoritäärinen tai tiukka, en edes johdonmukainen, mutta rakkautta multa ei ole puuttunut. Mun on vaikea herättää nukkuvaa ihmistä: se on vaan jotenkin niin ilkeetä, kun toinen on unessa niin mennä sit herättämään sitä, jos se vaikka just näkee jotain ihanaa unta. Varsinkaan nukkuvaa lasta. Saati sitten pimeällä ja kylmällä, Suomessa. Mä tiedä miten toi liittyy mihinkään, mutta ehkä se tuli tosta lepsuudesta mieleen, jo:sta mulle on sanottu. Ainoa moite, mitä olen itse kuullut omasta vanhemmuudestani. Mutta semmonen mun kasvatustyylikin on ollut, en mä osaa pakottaa ihmisiä; yritän saada niitä tajuamaan itse miksi joku asia on hyväksi. En nyt tarkoita mitään pientä lasta, joka on pakko joskus ottaa tiukkaan syliotteeseen tai antaa jäädä rauhoittumaan uhmakohtauksessaan.
Lapset on hirmu älykkäitä ja viisaita, mua on aina harmittanut joidenkin vanhempien tai yleensä ihmisten ajattelu, että ei ne mitään tajua, ne on vaan lapsia. Lapset ne vasta tajuaakin: niillä pelaa ne taidot mitkä aikuisena monelta unohtuu. Se kaikkein oleellisin. Rakastamisen taito, olemisen ja juuri siinä hetkessä olemisen taito. Rehellisyys. Avoimuus. Asioita, joita mä arvostan ja siksi lapset ovat ihania. Elämisen riemu. Luovuus. Ilo. Into. Aitous. Mihin ne katoaa aikuisella? Kauheesti sääntöjä mitä saa tehdä ja mitä ei, miten pitää käyttäytyä ja mikä on sopivaa. Leikipä joskus mielikuvalla, että me elettäis kaikki niinkuin lapset, ei siten, että kukaan ei olisi aikuinen eikä vastuussa mistään, vaan ihan muuten: elettäis niinkuin lapset. Mentäis nukkumaan silloin kun nukuttaa. Syötäis silloin kun on nälkä eikä myöhemmin. Juotais kun on jano eikä niin, että on niin kiire, ettei kerkeä. Ja kesällä ah mikä ihanuus, pullahtaa selin nurmikolle ja nauraa kilpaa auringon kanssa. Sitä voi kuvitella, vaikka se ei todellista olekaan. Alkaa hymyilyttämään, elämä.
Meillä pinnalla nyt tietenkin noi kouluasiat, koska Henna ei koulua käy eikä Ahtokaan oikein vieläkään tajua, että miksi ei vois mieluummin saada leikkiä (tai just nyt ehkä pelata) mieluummin kun käydä koulua. Meillä ei ole ollut mitään vaatimuksia koulun suhteen, muuta kuin, että sitä käydään. Toki olen yrittänyt kannustaa ja huolehtia että läksyt on tehty yms., mutta en ole koskaan vaatinut, että jostain kokeesta pitää saada joku tietty arvosana tai seuraa mahdollisesti sanktio, jos ei tule. Mä en vaan osaa toimia niin. Se taas on johtanut siihen oivallukseen, että mun on vaikea vaatia ihmisiltä mitään. Mä koen itseni hieman vammaiseksi, no tunne-elämän sairaushan mulla on, mutta jotenkin...
Kunnianhimoa mulla ei ole ollut koskaan, eikä kilpailunhalua. Ei vaan ole enkä ymmärrä miksi pitäisi olla. Se on vaan jotenkin niin epäoleellista. Kunnianhimoa sinänsä saisi olla ainakin vähän, ehkä? Mä olin hyvä koulussa, sain helposti hyvät numerot, yo-paperit on C:n, mutta melkein lukematta eli jos olisin kovasti jaksanut/viitsinyt/halunnut, olisin saanut paremmat tekemällä vähän enemmän töitä lukemisen suhteen. Mutta en tehnyt ja aina mulle se C on riittänyt, en mä pidä edes yo-hattua vappuisin. En vietä vappua, mutta en pitäis muutenkaan; en tiedä miksi pitäisin. Mä en osaa arvottaa ihmisiä tittelin tai koulutuksen mukaan. Huomasin tuolla STM:ssä sen, että toisille ihmisille se on hirmu tärkeää, mm.mun entiselle esimiehelle. Mä en ymmärrä, mä en vaan tajua sitä. On hyvä, että ihmiset opiskelee ammatin tai kuka mitäkin, mutta mulle on ihan sama onko joku ekonomi tai siivooja, vai siistijöitäkö ne nykyisin on. Eihän ihmisarvo riipu mitenkään siitä miten on kouluttatutunut. Eikä kaikilla ole samanarvoisia mahdollisuuksia opiskella, vaikka ehkä haluaisivatkin: on mentävä töihin, jotta saa tienattua rahaa. Enkä tarkoita, ettei niin voi tehdä vaan lähinnä omaa kantaani ja käyttäytymistäni. Mua ei kyllä koskaan kauheesti kannustettu mihinkään eikä varsinkaan kilpailemaan, kun en harrastanut mitään. Silloin ulkoiltiin niin paljon ulkona eikä meillä olis ollut varaa siihen.
Lapset on saaneet kokeilla harrastuksia, eniten niitä on ollut Pinjalla: tanssipohjaisia aika paljon, rytmistä voimistelua, taitoluistelua, cheerleadingia ja sirkuskoulua. Mä oon ollut tyytyväinen, että on ollut joku harrastus ja on kokeillut eri lajeja, mutta kyllähän varsinkin taitoluistelu (se oli pisin harrastus), rytminen voimistelu ja cheerleading on niin kilpailuhenkisiä lajeja, että treenit on äkkiä monena kertana viikossa ja siihen kaikki muu päälle. Mä aina ajattelin, että koulu on tärkeämpi. Enkä toki olis kyllä jaksanutkaan sellasta rumbaa, että joka toinen ilta jäähallilla tai jossain treeneissä. Ei siinä mitään,
toisille on perheen yhteinen juttu ja varmasti ihan kivakin, jos se on luontevaa ja mukavaa.
Henna harrasti taitoluistelua ja rytmistä voimistelua. Cheerleadingia mä harasin vastaan, koska mä tiesin, että Henna olis siinä niin hyvä, että se otettais heti sinne missä treenataan jo useita kertoja viikossa. Hmm..teinkö mä väärin? Ehkä. Tosiasiassa meillä ei olis ollut varaa semmoiseen harrastukseen eikä resursseja. No se kortti jäi katsomatta, mutta en mä ota siitä syyllisyyttä, koska elämäntilanne oli se mikä oli eikä mulla olis millään riittänyt voimavarat, ei mitenkään. Ehkä mun kuitenkin täytyy pyytää Hennalta anteeksi, koska se olis kovasti halunnut sitä.
Ahto harrasti vajaa kolme vuotta fudista. Sitä olis pystynyt vielä kustantamaankin, mutta sitten tuli tilanne, että kun mä olin yksin se, joka kuskas sitä niin mä en jaksanut enää. Ahtolle selitin sitä kyllä monta kertaa ja se tuntuu kyllä pahalle, mutta kun aloitin opiskelun, ei mulla ollut voimia mihinkään muuhun kun nippanappa sen kodin pyöritykseen siinä ohessa. Positiivisena asiana voin todeta, että onneksi on ollut edes jonkin verran harrastusta ja toki muuten olin suht aktiivinen lasten kanssa. Pinjan kanssa eniten, kun hän oli esikoinen, mutta kyllä Hennan ja Ahtonkin; toki tytöistä oli jo seuraa sitten toisilleenkin ja niitä valokuvia mä rakastan katsella missä he leikkivät yhdessä milloin mitäkin. Villasukat jalkaan ja matto rullalle, olivat taitoluistelijoita. Barbiet ja nuket, Hennalla varsinkin, se raahas aina jotain kärryä, jossa kuskas vauvaa.
Mulla on aina ollut lapsiini hirveän voimakas rakkaus (niinkuin useimmilla äideillä on) ja se oli jo valmiina kun he syntyivät; mulle oli luonnollista, että musta tulee äiti ja onnekseni musta tuli kolmen ihanan lapsen äiti. Jotkut uskoo, että lapset valitsee vanhempansa? Joskus mä en olis voinut edes ajatella asiaa, mutta nyt kun tarkemmin mietin; olen oppinut hirveästi lapsiltani. He ovat olleet sellaisia, että olen heidät jaksanut hoitaa. Tyytyväisiä, iloisia ja hyväluontoisia (enkä tarkoita, että mitään pyhimyslapsia, samanlailla uhma-ja murkkuiät kuin muillakin), joista mä olen saanut hirveästi voimaa itselleni. Voisko sillä olla joku tarkoitus? Mene ja tiedä, yksi mahtavimpia lausahduksia on elokuvassa Heinähattu & Vilttitossu: Aikuiset eivät ikinä opi mitään, jos lapset on aina vaan kilttejä :) Ja se on totta. Lasten ei kuulu olla aina kilttejä. Mutta mä olin. Mä oon miettinyt sitä paljon, että mistä se tulee: mun luonteestako? Oonko mä kiltti? No ainakaan mä en pidä yhtään siitä, että toisille aiheutuu pahaa mieltä tai harmia ja olin jo lapsena kovin empaattinen. Koska ei mua kukaan pakottanut olemaan kiltti tai että olis ollut pakko olla kiltti, kun vanhemmilla olis ollut päihdeongelma eikä muuten olis selvinnyt itse. Ei mitään sellaista. Mä vaan olin. Mä olin mä. Mutta se ei oo mikään vaan. Ei kenenkään kohdalla. Mulle kiltteydestä tuli ongelma: mä en tuntenut kuuluvani joukkoon, koska olin lisäksi kovin herkkä ja ujo. Musta tuntui, että mä oon jostain ihan muualta. Se muuttui kaikki huonoksi oloksi mua itseäni vastaan. Masennus on sisäänpäin kääntynyttä vihaa. Niin mä uskon. En mä toki lapsena enkä nuorena kokenut, että mä olisin vihannut itseäni, mutta mä en ymmärtänyt ja sitä mä vihasin. Kun mä en tiennyt, että miksen mä oo samanlainen kun kaikki mun kaverit. No eihän mun olis pitänyt ollakaan, mutta se toi esille vaan sen, että mussa oli jotain mitä en hyväksynyt. Mä luulin, että mua ei hyväksytty; myöhemmin siis, semmoisena kun mä oon. Mutta se olin minä itse, joka en hyväksynyt itseäni.
Lapset on eheyttäneet mua rakkaudella ja kasvattaneet sillä samalla. Ne on opettaneet myös paljon kaikkea muuta kaikella muulla tavoin. Valitettavaa sanoa, mutta ilman mun lapsia mä en varmaan olis tällä hetkellä enää elossa. Ei sillä, että mun sitä tarttis miettiä mutta kunhan totesin. Mä totesin sen tossa matkan varrella monta kertaa. Nyt meidän, enhän mä niitä yksin ole tehnyt enkä kasvattanut, rakkauden hedelmät ovat jo isoja: Ahto 10, Henna täyttää keskiviikkona 15 ja Pinja on 18v. Ja edelleen ne opettaa mulle asioita, monilla eri tavoilla ja mä toivon, että mä olisin pystynyt opettamaan tai antamaan niille edes murto-osan siitä mitä olen heiltä saanut. Mun pallerot ovat aarteita.
Lapset on hirmu älykkäitä ja viisaita, mua on aina harmittanut joidenkin vanhempien tai yleensä ihmisten ajattelu, että ei ne mitään tajua, ne on vaan lapsia. Lapset ne vasta tajuaakin: niillä pelaa ne taidot mitkä aikuisena monelta unohtuu. Se kaikkein oleellisin. Rakastamisen taito, olemisen ja juuri siinä hetkessä olemisen taito. Rehellisyys. Avoimuus. Asioita, joita mä arvostan ja siksi lapset ovat ihania. Elämisen riemu. Luovuus. Ilo. Into. Aitous. Mihin ne katoaa aikuisella? Kauheesti sääntöjä mitä saa tehdä ja mitä ei, miten pitää käyttäytyä ja mikä on sopivaa. Leikipä joskus mielikuvalla, että me elettäis kaikki niinkuin lapset, ei siten, että kukaan ei olisi aikuinen eikä vastuussa mistään, vaan ihan muuten: elettäis niinkuin lapset. Mentäis nukkumaan silloin kun nukuttaa. Syötäis silloin kun on nälkä eikä myöhemmin. Juotais kun on jano eikä niin, että on niin kiire, ettei kerkeä. Ja kesällä ah mikä ihanuus, pullahtaa selin nurmikolle ja nauraa kilpaa auringon kanssa. Sitä voi kuvitella, vaikka se ei todellista olekaan. Alkaa hymyilyttämään, elämä.
Meillä pinnalla nyt tietenkin noi kouluasiat, koska Henna ei koulua käy eikä Ahtokaan oikein vieläkään tajua, että miksi ei vois mieluummin saada leikkiä (tai just nyt ehkä pelata) mieluummin kun käydä koulua. Meillä ei ole ollut mitään vaatimuksia koulun suhteen, muuta kuin, että sitä käydään. Toki olen yrittänyt kannustaa ja huolehtia että läksyt on tehty yms., mutta en ole koskaan vaatinut, että jostain kokeesta pitää saada joku tietty arvosana tai seuraa mahdollisesti sanktio, jos ei tule. Mä en vaan osaa toimia niin. Se taas on johtanut siihen oivallukseen, että mun on vaikea vaatia ihmisiltä mitään. Mä koen itseni hieman vammaiseksi, no tunne-elämän sairaushan mulla on, mutta jotenkin...
Kunnianhimoa mulla ei ole ollut koskaan, eikä kilpailunhalua. Ei vaan ole enkä ymmärrä miksi pitäisi olla. Se on vaan jotenkin niin epäoleellista. Kunnianhimoa sinänsä saisi olla ainakin vähän, ehkä? Mä olin hyvä koulussa, sain helposti hyvät numerot, yo-paperit on C:n, mutta melkein lukematta eli jos olisin kovasti jaksanut/viitsinyt/halunnut, olisin saanut paremmat tekemällä vähän enemmän töitä lukemisen suhteen. Mutta en tehnyt ja aina mulle se C on riittänyt, en mä pidä edes yo-hattua vappuisin. En vietä vappua, mutta en pitäis muutenkaan; en tiedä miksi pitäisin. Mä en osaa arvottaa ihmisiä tittelin tai koulutuksen mukaan. Huomasin tuolla STM:ssä sen, että toisille ihmisille se on hirmu tärkeää, mm.mun entiselle esimiehelle. Mä en ymmärrä, mä en vaan tajua sitä. On hyvä, että ihmiset opiskelee ammatin tai kuka mitäkin, mutta mulle on ihan sama onko joku ekonomi tai siivooja, vai siistijöitäkö ne nykyisin on. Eihän ihmisarvo riipu mitenkään siitä miten on kouluttatutunut. Eikä kaikilla ole samanarvoisia mahdollisuuksia opiskella, vaikka ehkä haluaisivatkin: on mentävä töihin, jotta saa tienattua rahaa. Enkä tarkoita, ettei niin voi tehdä vaan lähinnä omaa kantaani ja käyttäytymistäni. Mua ei kyllä koskaan kauheesti kannustettu mihinkään eikä varsinkaan kilpailemaan, kun en harrastanut mitään. Silloin ulkoiltiin niin paljon ulkona eikä meillä olis ollut varaa siihen.
Lapset on saaneet kokeilla harrastuksia, eniten niitä on ollut Pinjalla: tanssipohjaisia aika paljon, rytmistä voimistelua, taitoluistelua, cheerleadingia ja sirkuskoulua. Mä oon ollut tyytyväinen, että on ollut joku harrastus ja on kokeillut eri lajeja, mutta kyllähän varsinkin taitoluistelu (se oli pisin harrastus), rytminen voimistelu ja cheerleading on niin kilpailuhenkisiä lajeja, että treenit on äkkiä monena kertana viikossa ja siihen kaikki muu päälle. Mä aina ajattelin, että koulu on tärkeämpi. Enkä toki olis kyllä jaksanutkaan sellasta rumbaa, että joka toinen ilta jäähallilla tai jossain treeneissä. Ei siinä mitään,
toisille on perheen yhteinen juttu ja varmasti ihan kivakin, jos se on luontevaa ja mukavaa.
Henna harrasti taitoluistelua ja rytmistä voimistelua. Cheerleadingia mä harasin vastaan, koska mä tiesin, että Henna olis siinä niin hyvä, että se otettais heti sinne missä treenataan jo useita kertoja viikossa. Hmm..teinkö mä väärin? Ehkä. Tosiasiassa meillä ei olis ollut varaa semmoiseen harrastukseen eikä resursseja. No se kortti jäi katsomatta, mutta en mä ota siitä syyllisyyttä, koska elämäntilanne oli se mikä oli eikä mulla olis millään riittänyt voimavarat, ei mitenkään. Ehkä mun kuitenkin täytyy pyytää Hennalta anteeksi, koska se olis kovasti halunnut sitä.
Ahto harrasti vajaa kolme vuotta fudista. Sitä olis pystynyt vielä kustantamaankin, mutta sitten tuli tilanne, että kun mä olin yksin se, joka kuskas sitä niin mä en jaksanut enää. Ahtolle selitin sitä kyllä monta kertaa ja se tuntuu kyllä pahalle, mutta kun aloitin opiskelun, ei mulla ollut voimia mihinkään muuhun kun nippanappa sen kodin pyöritykseen siinä ohessa. Positiivisena asiana voin todeta, että onneksi on ollut edes jonkin verran harrastusta ja toki muuten olin suht aktiivinen lasten kanssa. Pinjan kanssa eniten, kun hän oli esikoinen, mutta kyllä Hennan ja Ahtonkin; toki tytöistä oli jo seuraa sitten toisilleenkin ja niitä valokuvia mä rakastan katsella missä he leikkivät yhdessä milloin mitäkin. Villasukat jalkaan ja matto rullalle, olivat taitoluistelijoita. Barbiet ja nuket, Hennalla varsinkin, se raahas aina jotain kärryä, jossa kuskas vauvaa.
Mulla on aina ollut lapsiini hirveän voimakas rakkaus (niinkuin useimmilla äideillä on) ja se oli jo valmiina kun he syntyivät; mulle oli luonnollista, että musta tulee äiti ja onnekseni musta tuli kolmen ihanan lapsen äiti. Jotkut uskoo, että lapset valitsee vanhempansa? Joskus mä en olis voinut edes ajatella asiaa, mutta nyt kun tarkemmin mietin; olen oppinut hirveästi lapsiltani. He ovat olleet sellaisia, että olen heidät jaksanut hoitaa. Tyytyväisiä, iloisia ja hyväluontoisia (enkä tarkoita, että mitään pyhimyslapsia, samanlailla uhma-ja murkkuiät kuin muillakin), joista mä olen saanut hirveästi voimaa itselleni. Voisko sillä olla joku tarkoitus? Mene ja tiedä, yksi mahtavimpia lausahduksia on elokuvassa Heinähattu & Vilttitossu: Aikuiset eivät ikinä opi mitään, jos lapset on aina vaan kilttejä :) Ja se on totta. Lasten ei kuulu olla aina kilttejä. Mutta mä olin. Mä oon miettinyt sitä paljon, että mistä se tulee: mun luonteestako? Oonko mä kiltti? No ainakaan mä en pidä yhtään siitä, että toisille aiheutuu pahaa mieltä tai harmia ja olin jo lapsena kovin empaattinen. Koska ei mua kukaan pakottanut olemaan kiltti tai että olis ollut pakko olla kiltti, kun vanhemmilla olis ollut päihdeongelma eikä muuten olis selvinnyt itse. Ei mitään sellaista. Mä vaan olin. Mä olin mä. Mutta se ei oo mikään vaan. Ei kenenkään kohdalla. Mulle kiltteydestä tuli ongelma: mä en tuntenut kuuluvani joukkoon, koska olin lisäksi kovin herkkä ja ujo. Musta tuntui, että mä oon jostain ihan muualta. Se muuttui kaikki huonoksi oloksi mua itseäni vastaan. Masennus on sisäänpäin kääntynyttä vihaa. Niin mä uskon. En mä toki lapsena enkä nuorena kokenut, että mä olisin vihannut itseäni, mutta mä en ymmärtänyt ja sitä mä vihasin. Kun mä en tiennyt, että miksen mä oo samanlainen kun kaikki mun kaverit. No eihän mun olis pitänyt ollakaan, mutta se toi esille vaan sen, että mussa oli jotain mitä en hyväksynyt. Mä luulin, että mua ei hyväksytty; myöhemmin siis, semmoisena kun mä oon. Mutta se olin minä itse, joka en hyväksynyt itseäni.
Lapset on eheyttäneet mua rakkaudella ja kasvattaneet sillä samalla. Ne on opettaneet myös paljon kaikkea muuta kaikella muulla tavoin. Valitettavaa sanoa, mutta ilman mun lapsia mä en varmaan olis tällä hetkellä enää elossa. Ei sillä, että mun sitä tarttis miettiä mutta kunhan totesin. Mä totesin sen tossa matkan varrella monta kertaa. Nyt meidän, enhän mä niitä yksin ole tehnyt enkä kasvattanut, rakkauden hedelmät ovat jo isoja: Ahto 10, Henna täyttää keskiviikkona 15 ja Pinja on 18v. Ja edelleen ne opettaa mulle asioita, monilla eri tavoilla ja mä toivon, että mä olisin pystynyt opettamaan tai antamaan niille edes murto-osan siitä mitä olen heiltä saanut. Mun pallerot ovat aarteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti